Hellurei ja hellät tunteet.
Enpä ole vielä koskaan ikinä milloinkaan kirjoittanut päiväkirjaa, tai mitään muutakaan elämästäni kertovaa proosaa.
Nyt päätin kuitenkin aloittaa, uuden projektin myötä.
Ajattelin että tästä saisi enemmän itselleenkin virtaa ja hyötyä kun pääsee jakamaan tämän kirjallisessakin muodossa.

Kyseessä on siis elämäntapamuutokseni.
Vähän faktaa minusta:
- 27v.
- avoliitossa, ei lapsia
- istumatyö, en harrasta mitään liikuntaa, enkä liiku päivän aikana oikeastaan yhtään
- BMI yli 50, eli sairaalloinen ylipaino

Näistä lähdetään. Itse laihduttaminen on ollut minulla mielessä jo monet vuodet, mutta toteutus on ollut joka kerta sama; en tee asian hyväksi yhtään mitään.

Muutamia viikkoja sitten äitini huomasi lehdessä ilmoituksen tästä Cambridge-ohjelmasta, ja kiinnostuin heti.
Ilmoitin itseni mukaan ja tässä sitä nyt ollaan!

Viime perjantaina (27.9.2013) aloitin torstaina valmentajani kanssa sovitun paaston, joka kuuluu siis tämän ohjelman 1-tasolle. Kolme pussia ateriankorviketta päivässä. Tuntui ihan hullulta hommalta aikaisempien tottumuksieni takia, mutta olen valmis yrittämään.
Minulla on ylipainoa niin paljon, että jo yksistäänkin sen takia olisi saatava muutama kymmenen kiloa pois, ennen kuin suunnittelee suurempaa ruokaremonttia. 
Tiedän, tiedän. Kaikki lähtee asenteesta, mutta koen että tästä paastosta olisi hyötyä minulle eniten.

Ensimmäinen päivä paastotessa meni helposti - hieman päänsärkyä ja nälän tunnetta huomattavissa. 

Toinen päivä olikin sitten jo haastavampi, jo ihan senkin takia, että mieheni saapui kotiin ja hän syö ja juo normaalisti. Toisena päivänä olisi tehnyt mieli kaikkia ruokia mitä ikinä kuvitella saattaa, jopa inhokkini maksa tuntui loistavalta valinnalta. Sitkeästi silti mennään eteenpäin. Jännä juttu muuten, miten telkkarissakin vain syödään silloin kun siihen itse kiinnittää eniten huomiota.

Kolmas päivä on vielä raskaampi; nälän tunne on jatkuva, huimaus ja vähän sellainen sumuinen olo on koko ajan.
Käytiin mieheni kanssa kävellen kaupassakin ja paluumatka oli yhtä tuskaa.
Kotiin päästyäni olo oli kuitenkin ihan hyvä, ja ylpeä myös koska olin jaksanut lähteä!
Tämä päivä on myös henkisesti haastavin, koska itku ja masentuneisuus pukkaavat väkisinkin päälle.
 

Jos sitä vielä tänään kunnostaisi tuon meidän crosstrainerin kuntoon, niin saisi silläkin treenailtua ihan kotosalla.